Elämää ketjukauppiaana osa 4 Väkivalta syö sisältä

Ihmiset kokevat väkivallan uhan ja väkivallan eri tavoilla. Jotta asiaan saisi perspektiiviä olen teini-ikäisestä asti harjoitellut kamppailulajeja, joten kipu, adrenaliini ja kamppailun tuoma jännitys on ollut osa elämääni. Nuorena monet ystäväni tappelivat silloin tällöin, jotkut enemmän ja toiset vähemmän. Se oli tavallaan osa miehistymistä, vaikka tyhmäähän se oli. Itse en ikinä näihin tilanteisiin osallistunut, en pitänyt sitä järkevänä ja suoraan sanottuna pelotti mitä sekä itselle että toiselle voi tapahtua.

Ensimmäinen kerta kun jouduin fyysisesti puuttumaan tilanteeseen, oli Porin Jazzeilla missä toimin jazz-kadulla olleen ravintolan järjestysmiehenä. Silloin syntyi isompi joukkotappelu, jonka keskelle jouduin ja siinä tuoksinassa myös minua yritettiin vahingoittaa. Sain jazz-kadun järjestysmiesten, joilla oli koira mukana avulla tilanteen rauhoittumaan. Silloin ensi kertaa huomasin itsessäni ominaisuuden, että kun jotain vakavaa alkaa tapahtumaa rauhoitun ja näen asiat hyvin selkeästi. Onko taustalla harjoittelu, synnynnäiset ominaisuudet sitä en tiedä. Tästä ominaisuudesta on kuitenkin usein ollut hyötyä. Silloin myös eka kerta koin kuinka valtava adrenaliini hyöky alkaa purkautumaan. Koko keho tärisi ja olin todella peloissani mitä tapahtuu. Vastaavia tilanteita tuli vastaan silloin tällöin työskennellessäni järjestysmiehenä tai vartijana.

Kun lähdin kauppaan töihin suorittamaan kauppiasharjoitteluani, tiesin tietenkin, että kaupoissa on jonkin verran varkaita ja vastaan varmasti tulee erilaisia tilanteita. Todellisuus silti yllätti täysin. Kauppiasharjoittelun ensimmäisellä lähijaksolla oli kauppiaspuheenvuoro, jonka piti reilu vuosi aikaisemmin oman kauppiasuransa aloittanut kauppias. Hänen kauppansa oli Helsingin kantakaupungissa ja siellä oli hyvin paljon järjestyshäiriöitä. Kuuntelimme kaikki lumoutuneina, kuinka kauppias oli paininut ensimmäisenä päivänä 5 kertaa ja saanut yhteensä 12 näpistelijää kiinni. Pelosta ja jännityksestä huolimatta meistä jokainen varmasti mietti "Minustakin voi tulla tuollainen sankari". Kauppiasharjoittelupaikassani tuli kyllä vastaan väkivaltaa ja uhkailua, mutta pääsääntöisesti siellä pystyi keskittymään itse työntekoon.

Aloittaessani kauppiaana Hervannassa tiesin, että paikka on levoton ja kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Pieni marketti, jossa olin hetken aikaa Hervannassa antoi jo siitä viitteitä. Tämän paikan kauppias oli äärimmäisen fiksu ja entinen pikajuoksija. Hän kertoi minulle heti aluksi, että hän ei ikinä taistele varkaita vastaan vaan luottaa omaan nopeuteensa ja juoksee kyllä heidät kiinni puhelu hätäkeskukseen auki. Hän pysyy etäällä ja antaa Poliisin ja vartijoiden tehdä työnsä. Tämä olisi varmasti parempi ratkaisu oman mielen kannalta kuin se mitä itse lähdin toteuttamaan.

Lähdin kauppiaaksi mielessäni pari tavoitetta. Ennen kaikkia halusin tarjota taloudellista turvaa omalle perheelleni ja toiseksi jotta voisin aidosti auttaa lähiympäristön asukkaita saamaan tarvitsemansa tuotteet ja vieläpä ystävällisesti palveltuna. Ensimmäinen ilta meni hyvin, mutta todellisuus iski hyvin nopeasti vastaan. Muutama päivä meni, kunnes kolme naista tuli kauppaan ja täytti hameensa useamman sadan euron edestä tavaraa. Tilanne muuttui kaupan edustalla fyysiseksi ja sain suurimman osan tuotteistani takaisin. Yksi naisista onnistui pakenemaan pyörätielle kaupan eteen odottamaan jätetyllä autolla. Paetessa pyörätietä pitkin nainen meinasi ajaa viereistä päiväkodista poistuvien lasten päälle. Tästä eteenpäin tämä oli arkea. Pahimmillaan jouduin soittamaan 5 kertaa päivässä poliisit ja kerralla minulla oli 14 ihmistä kiinniotettuna kaupan takahuoneessa. Olen tuijottanut käsiasetta ja minua on yritetty puukottaa. Huumepiikit ja painit niin ulkona kuin kaupan sisällä tulivat aivan liian tutuiksi. Minua on potkittu, lyöty nyrkkiraudalla ja ilman, syljetty päälle ja pahimpina juttuina minua on lähdetty kaupalta seuraamaan ja perheeni ja lapsieni turvallisuutta on uhattu. Koska työympäristö oli hyvin raskas minulta, lähti myös moni työntekijä tämän takia.

Oma ratkaisuni näihin asioihin oli selkeä. En ikinä ota yhtäkään taka-askelta ja tarvittaessa puolustan itseäni ja omaisuuttani kaikin tarvittavin keinoin. Monesti muistan esimerkiksi viikonloppuina tai juhlapäivien aattoina, kuinka sen tunsi, että tilanne alkaa kehittymään huonoon suuntaan. Koko kehon valtasi ahdistus siitä, että en halua olla täällä enää yhtään. Halusin pois koska en jälleen kerran halunnut asettaa itseäni hengenvaaraan ja mahdollisesti pilata omaa ja lapsieni elämää. Kuitenkin aina kun jotain sitten tapahtui muutuin täysin pelottomaksi, vaarallisen pelottomaksi. Syöksyin puukkoa tai asetta päin, ratkaisin tilanteen ja tunsin itseni voittajaksi ja sankariksi. Peloton ja urhea sankari-Ilari oli taas käyttänyt ylivertaista osaamistaan kurittaakseen pahoja ihmisiä.

Maineeni "hulluna" kauppiaana alkoi levitä niin Hervannassa kuin muuallakin. Tietysti jaoin omia kokemuksiani Facebookissa huumorilla lisättynä. Tulostakin alkoi pikkuhiljaa syntyä. Paikalliset hörhöt alkoivat oppimaan, että meidän kaupallemme ei kannata tulla ja painimiset ja käräjäoikeuden reissut vähenivät. Saimme varkaushävikin pienentymään reilusti. Asiakastyytyväisyys kyselystä jäi pari avointa vastausta mieleen. "Kauppias todellakin osaa Judon taidon", "Kauppias luo turvallisuutta koko lähiympäristöön" "Kauppaan on aina niin turvallista tulla".

Minusta tuntui, että tilanteet eivät jättäneet minuun mitään jälkiä. Olin peloton ja rohkea sankari, joka taisteli kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Huomaamatta tilanne alkoi kuitenkin muuttumaan. Aluksi jokainen, joka astui kauppaan sisään oli asiakas, joka toivotettiin ystävällisesti tervetulleeksi. Jossain vaiheessa sisään astuva ihminen muuttui potentiaaliseksi varkaaksi. Jokainen oli epäilyttävä. Huomasin väkijoukoissakin aina tarkkailevani turvalliset poistumistiet ja tarkkailin jos joku käyttäytyy yhtään epäilyttävästi tai aggressiivisesti. Sain monia myymälävarkaita myös muissa kaupoissa kiinni koska silmä tottui huomaamaan heidät.

Nämä tilanteet eivät olleet ainoat syyt uupumukseen ja masennukseen, mutta jokainen päivä söi jotain minun sisältäni. Luottamusta ja rakkautta ihmisiä kohtaan en enää tuntenut kuten aikaisemmin. Iloista Ilaria ei enää ollut. Puutun edelleenkin tilanteisiin tarvittaessa, kun satunnaisesti työskentelen kaupoissa ja olen Tampereen Halmeenkadulla mennyt joukkotappeluunkin väliin. Nykyään vaan pidän enemmän etäisyyttä ja käyn tapahtuman välittömästi läpi itseni kanssa. Hain ja sain apua masennukseeni ja olen siirtynyt enemmän auttamaan toisia. Meillä on kuitenkin paljon ihmisiä, joidenka arkeen kuuluu väkivallan uhka. On terveydenhoitoalan ihmiset, kaupan työntekijät, poliisit, vartijat ja tietysti pahimpana ne jotka kokevat sitä omassa kodissaan, jonka pitäisi olla se turvasatama.

Jos nämä asiat ahdistaa sinua niin hakekaa apua, olkaa avoimia ja keskustelkaa. Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistänne. Rakastakaa ja kosketelkaa toisianne.