Keskustelukulttuurista

Miten keskustelemme?  Mikä on puheemme tarkoitus? Miten haluamme viestiä ja kommunikoida toisten ihmisten kanssa? Haluammeko että viestimme tulee kuulluksi ja johtaa toimintaa ja tuloksiin vai haluammeko ainoastaan riidellä ja provosoida? Keskustelemmeko pelkästään keskustelemisen vuoksi tai huudammeko omaa sanomaa, jotta kannattajiemme totuus vahvistuu? Kuuntelemmeko toisiamme ja ymmärrämmekö mitä kuulemme?

Kun annamme palautetta haluammeko, että asiat muuttuvat vai purammeko ainoastaan pahaa mieltämme? Kun kiitämme, kiitämmekö pakosta ja tavasta vai asiasta, joka on oikeasti kiitoksen arvoinen? Miten voisimme antaa palautetta ja keskustella tavalla, jonka jälkeen kummallakin osapuolella olisi mahdollisuus kehittyä ja kasvaa?

Olen melko vakuuttunut, että nyky-yhteiskuntamme suurimmat ongelman aiheuttajat ovat alkoholi, kofeiini ja (sosiaalinen) media. Nämä kaikki aiheuttavat meille univajetta ja sitä kautta henkistä ja fyysistä pahoinvointia. Yksi pahoinvoinnin ilmentymä on keskustelukulttuuri, joka tuntuu levittäytyvän jokaisella elämän osa-alueella. Myönnän että jo pikkupoikana kovia vittuilijoita arvostettiin. Kuka osasi sanoa toisesta jotain nokkelaa. Aina siinä liikuttiin rajamailla, mikä oli loukkaavaa ja mikä hurttia huumoria. Ymmärrän myös, että huumorilla (ironia, sarkasmi, mustahuumori, roastaaminen) on ollut ja tulee olemaan tarvetta. Klovnit ovat kautta-aikain pystyneet puhumaan totuuden ja muuttamaan käsityksiä.

Mietin paljon omaa tapaani keskustella ja se ei ole missään tapauksessa ollut mitä parhain. Olen usein asennoitunut keskusteluun väittelynä ja mielessä on ollut enemmänkin voitto kuin ajatusten vaihto. Olen myös osallistunut nettikeskusteluihin, joissa olen jyrkin sanankääntein haukkunut vihreät ja vähänkin vasempaan kallellaan olevat. Sama varmasti tapahtui myös yksityisissä keskusteluissa. Halusin olla enemmän äänessä kuin kuunnella mitä muilla oli sanottavaa. Koska luen jatkuvasti ja otan asioista selvää, usein nämä väittelyt myös voitin. Voittamalla väittelyt hävisin ehkä kuitenkin paljon enemmän ja ennen kaikkea en todennäköisesti muuttanut kenenkään mieltä ja tehnyt kenenkään oloa paremmaksi.

Sosiaalinen media on kärjistänyt selkeästi tätä keskustelukulttuurin syntymistä. Kun seuraa miten nykyään keskustellaan, on se varsin surullista seurattavaa. Ensiksi joku tekee jonkinlaisen aloitteen blogin, vlogin tai Facebook julkaisun. Monesti tämä julkaisu jo on provosoiva ja siinä asetetaan vastapuoli naurunalaiseksi. Sosiaalisen median luonteen takia julkaisut monesti tavoittavat vain asiasta samaa mieltä olevat ja kommenteissa tulee lähinnä kehuja alkuperäiselle kirjoittajalle ja lisänaureskelua viholliselle. Jos ympäristö on kuitenkin sellainen, että vastakkaisetkin mielipiteet sallitaan alkaa yleensä vastapuolen saarna omista ajatuksistaan usein varsinaista asiaa ei edes ole luettu. Hyvin nopeasti keskustelu menee asiattomuuksiin ja henkilökohtaisuuksiin. Mitään asiallisia argumentteja ei osata esittää.

Olen usein miettinyt mihin tämä johtaa. Kävin aiheesta lyhyen keskustelun myös entisen perussuomalaisen puolueen puoluesihteerin kanssa. Ei varmasti ole salaisuus, että pidän perussuomalaisia järkevänä vaihtoehtona. Pidän heidän realistisesta ja faktoihin perustuvasta puolueohjelmastaan. Pidän myös Jussi Halla-ahoa älykkäimpänä puolueen puheenjohtajana tämän hetken Suomessa. Se mistä en pidä on hyvin puolueessa hyvin laajalle levinnyt retoriikka. Halla-ahokin hyvin älykkäästi näpäyttelee milloin ketäkin Twitterissä ja Facebookissa. Tähän tapaan keskustella kyllä syyllistyy tasapuolisesti jokainen puolue ja heidän ajatuksiaan kannattavat ryhmät.

Keskustelu menee usein pissimis-kisaksi siitä kuka servaa kenetkin parhaiten. Tämä johtaa siihen, että kumpikin osapuoli juhlii omia mestareitaan ja nauraa vastapuolelle. Kaivaudutaan yhä syvemmälle oman ideologian poteroihin. Hyvin moni politiikassa mukana oleva on tehnyt ideologiastaan uskonnon. Tässä vaiheessa edes faktat eivät auta, saati sitten vittuilu. Itse näkisin keskustelun tavoitteena olevan uusien ajatuksien luomisen ja asioiden eteenpäin viemisen. Provosoimalla ja haukkumalla et saa itsellesi yhtään uutta kannattajaa. Vanhojen kannattajien palvonnan kyllä varmistat.

Ollessani Afrikassa suunnittelemassa kehitysyhteistyöprojektia kuulin seuraavan sananlaskun. 

"Jos kaksi ihmistä tapaa ja he vaihtavat tavaroita, on heillä erotessa kummallakin edelleen vain yksi tavara. Jos kaksi ihmistä tapaa ja he vaihtavat ajatuksia on heillä erotessa kummallakin kolme ajatusta. Se alkuperäinen, toisen antama ja niistä muodostunut uusi ajatus."

Sananlasku jäi mieleeni, mutta sen sisäistämiseen meni monta vuotta. Oma muutosprosessini on kestänyt nyt noin 3-4 vuotta. Miten olen halunnut muuttua?  Ennen kaikkea olen halunnut tulla paremmaksi ihmiseksi ja isäksi, joka kuuntelee enemmän ja kyselee enemmän. Ammattini kouluttajana/valmentajana on auttanut minua tulemaan myös paremmaksi kuuntelijaksi. On uskomatonta huomata kuinka pelkästään kuuntelemalla voi tehdä ihmiselle paremman olon. Minulla ei ole enää myöskään pakonomaista tarvetta voittaa väittelyjä, vaikka tietäisinkin olevani oikeassa. Muutos on vaatinut valtavasti työtä ja on ollut vaikeaa ja monesti olen tieltä poikennut ja tulen poikkeamaan.

Lähtiessäni eduskuntavaaliehdokkaaksi päätin, että teen positiivisen kampanjan. Kerron minkälaisen maailman ja yhteiskunnan haluan, en sitä mikä nykyisessä on pielessä. Yritin olla maalailematta uhkakuvia. Kampanjan aikana opin niin paljon pelkästään kuuntelemalla ihmisiä. Viimeaikojen parhaimmista ja sydäntä lämmittävimmistä kommenteista sain kampanjan aikana. Eräs kansalainen sanoi, että "on ihanaa, kun joku kerrankin kuuntelee" ja toinen tuli ehdokaskollegalta "Sulla on kyllä tosi vahvat mielipiteet ja tuot ne voimakkaasti esille, mutta susta huomaa, että aidosti kuuntelet myös muita"

Keskustelukulttuuriin kuuluu oleellisesti, minkälaista palautetta annamme ja miten sen vastaanotamme. Esimerkkinä omasta elämästä kaksi saamaani palautetta.

"Kauppias voisi työntää tuon omahyväisen hymynsä perseeseen."

"Koulutus oli mukavan tiivis ja mielenkiintoinen. Avasi silmiä monelta osalta. Itsellä ollut ongelmia jaksamisen kansa, mutta koulutus antoi toivoa jatkoon. Kiitos."

Ensimmäistä ei valitettavasti voi kovin rakentavaksi sanoa. Onko palautteella todella tarkoitus purkaa ja levittää omaa pahaa oloa? Osaltaan näille pystyi nauramaan, mutta myönnän että jokainen tällainen vastaava palaute satutti. Rakentavakin palaute satutti mutta ne pyrin aina ottaa kiitoksella vastaan varsinkin, jos oli kyseessä epäkohta, johon pystyimme vaikuttamaan. Eniten ihmetyttää ihmisten ajatus siitä, että Kauppias tai ylipäätänsä kukaan tekisi työnsä tarkoituksella mahdollisimman huonosti. Minä uskon, että kaikki yrittävät kyllä parhaansa, mutta virheitä sattuu ja joskus ollaan väsyneitä eikä ajatella omia reaktioita loppuun asti. Olen sekä tyttärilleni että työkavereilleni sanonut, että jos kuitenkin olet töissä/koulussa yritä tehdä siitä mahdollisimman viihtyisää. Helpoiten sen tekee sillä, että on itse aktiivinen ja luo muille hyvää fiilistä.

Kauppias aikana valitettavasti suurin osa palautteesta oli tuollaista. Usein kiitoksen sanominen unohtuu, vaikka se mielessä käväiseekin. Kun palautetta erikseen pyydetään, tulee sitä kiitostakin enemmän. Toinen palaute on minun vetämästä koulutuksesta. Siellä palautteet ovat usein hyvin positiivisia. Tämä antaa tietysti hyvää mieltä ja tuntuu että tekee työtä, jolla on merkitys. Näihinkin erittäin positiivisiin palautteisiin kaipaisin sitä mitä voisimme parantaa. Jos ei saa palautetta ei voi kehittyä.

Miettikää, miten puhutte. Miten puhutte itsellenne, läheisillenne ja kaikille muille ihmisille. Antakaa kiitosta ja auttakaa muita olemaan parempia itsejään. Puheella ja kirjoituksilla on valtava voima meidän ajatuksiimme. Ja kun ajatukset muuttuvat toiminnaksi koko maailma muuttuu. Kiitokset Äidille ja Isälle siitä, että tartutitte minuun tiedon janon. Veljille, siskolle ja ystäville kiitokset monista keskusteluista ja väittelyistä, ne ovat tehneet minusta paremman ihmisen. Kollegoille kiitokset palautteista, jotka ovat auttaneet minua kehittymään ihmisenä ja ammatissani. Kiitokset ex-vaimolleni monista ikimuistoisista hetkistä ja erityinen kiitos lapsista. Kiitos nykyiselle tyttöystävälleni siitä, että opetit minulle niin monta asiaa joista tärkeimpänä pidän sitä että tiedän, että joku voi minua vielä rakastaa ja minä pystyn rakastamaan. Kiitokset kaikille kohtaamilleni ihmisille koko elämän varrelta. toisilla teistä on ollut isompi rooli kuin toisilla mutta jokainen kohtaaminen on ollut arvokas. Suurimmat kiitokset tyttärilleni, joka päivä te osoitatte kuinka fiksuja ja ajattelevia nuoria naisia te olette. Meillä ei ole mitään hätää, kun meillä on teidän kaltaisianne nuoria. Kiitos, että olette olemassa.

Avioero on myös taloudellinen katastrofi

Varoituksena lukijalle. Kirjoituksessani on oma käsitykseni avioeroon liittyvästä lainsäädännöstä ja muistakin yhteiskunnan toiminnoista. En ole juristi enkä tässä tapauksessa muuta kuin kokemusasiantuntija. Jos esittämissäni luvuissa tai väitteissä on jotain virheellistä, pyydän vilpittömästi ne minulle korjaamaan.

Suomi on yhteiskunta, joka on rakennettu siihen varaan, että perheen kumpikin aikuinen tienaa.  Olen käyttänyt esimerkkinä 37.000 euron vuosituloa, joka on varmasti täysiaikaiselle työntekijälle varsin yleinen. Jos siis perheessä on kaksi 37.000€ tienaavaa aikuista, jää heille käteen noin 53.000€ verojen ja veronluonteisten maksujen jälkeen (erilaisia vähennyksiä en ole laskenut tähän mukaan). Jos kuitenkin perheessä on yksi joka tienaa 74.000€ ja toinen ei tienaa mitään käteen jäävä summa pienenee 44.000 euroon, eli 9000 euroa vähemmän. Perheen talouden kannalta ei ole siis missään tapauksessa kannattavaa, että toinen vanhemmista olisi lasten kanssa ja toinen yrittäisi elättää perhettä. Kuitenkin 44.000 euroa on yli 3500 euroa kuussa, joka riittää kohtuulliseen elämiseen. Toki asuminen esimerkiksi 2 lapsisessa perheessä vie vähintään sen 1000€/kk mutta vastaavasti silloin saa sen parisataa lapsilisää siihen päälle. Tähän suurin syy on käsittämätön verotuksen progressio, jota Suomessa jostain syystä pidetään hienona asiana. Se on yksi syy, jonka takia haluan pakata matkalaukkuni välittömästi, kun lapseni ovat siinä iässä, että pärjäävät omillaan. Syitä on monta muutakin, mutta suurin syy on nimenomaan se että koen hyvin voimakkaasti Suomen maana jossa työntekoa ja yritteliäisyyttä ei arvosteta millään tavalla. Juhlapuheissa kyllä, mutta käytännössä ja lainsäädännössä ei mitenkään.

Mutta mitä tapahtuu sitten kun pariskunta syystä tai toisesta eroaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä suosittelen toimimaan heti. Mitä nopeammin taloudelliset asiat saadaan selvitettyä sitä parempi ja jos vähänkään näyttää, että sopimukseen ei päästä hakekaa välittömästi pesänjakajaa käräjäoikeuden avustuksella. Omassa erossa olin naiivi ja uskoin aluksi jopa siihen, että avioliitolla olisi mahdollisuus eheytyä ja sen jälkeen pitkään siihen, että yhteisymmärrys ja kumpaakin osapuolta oikeudenmukaisesti kohteleva sopimus olisi mahdollinen. Selvittäkää siis yhteinen omaisuus mahdollisimman nopeasti. Omassa prosessissa olen myös huomannut, että aika moni asianajaja on täysin pihalla yritysomaisuuden jaosta. Ymmärrys yritysmuodoista, tilinpäätöksistä ja taseista on tolkuttoman huonolla tasolla. 

Avioliittoa harkitseville suosittelen ehdottomasti avioehtoa ja selkeitä pelisääntöjä siihen mitä perhettä elätetään. Onko kaikki yhteistä vai onko osa ns. omaa rahaa. Omassa parisuhteessa pidin itsestään selvyytenä sitä, että kaikki oli yhteistä. Meidän taipaleemme alkoi 15-vuotiaana ja olimme silloin ihan yhtä tyhjätaskuja kuin 26 vuotta myöhemminkin. Minä vastasin pääosan avioliitossamme perheen tuloista ja ex-puolisoni mm hoiti lapsia kotona. Tämä on minusta ihan hyvä järjestely, kunhan kumpikin osapuoli on sen yhdessä hyväksynyt. Tällöin minusta on aivan kohtuullista ja oikein että eron toteutuessa kaikki omaisuus ja velat jaetaan tasan kummallekin. Yhdessä on yritetty ja yhdessä on kaaduttu.

Suosittelen myös välittömästi hakemaan yhteiselämän lopettamista käräjäoikeudelta. Tämän jälkeen toinen osapuoli ei enää voi kiristää asumishyödyllä. Itselleni koko käsite asumishyöty tuli ilmi vasta vuosi eron voimaantulon jälkeen. Tästä syystä minulta vaaditaan yli 10.000 euroa, siitä että olen asunut yhteisessä asunnossa ja maksanut sen kaikki kulut (korot, lainanlyhennykset, sähköt, veden, vakuutukset ja jne.) lisäksi ex-puolisollani on ollut koko ajan pääsy asuntoon omilla avaimilla ja vapaus ottaa tarvitsemiaan tavaroita ja käyttää yhteistä omaisuutta. Lisäksi asunnossa on ollut hyvin paljon ex-puolisoni henkilökohtaisia tavaroita. Nähtäväksi jää millaiseen ratkaisuun pesänjakaja ja käräjäoikeus päätyy. Itse kyseenalaistan koko asumishyöty käsitteen ja yleisesti määrättyjä summia pidän täysin kohtuuttomina.

Joka tapauksessa, kun ero tulee syntyy kaksi yksinhuoltaja perhettä. Kulut moninkertaistuvat ja tulot yleensä pienevät. Nyt on maksettava kahdesta tai pahimmassa tapauksessa kolmesta asunnosta ja kumpikin voi tarvita oman auton lapsien kuljettelu maksaa ja tietyt perustarvikkeet pitää olla kummassakin taloudessa jne. Itselläni tapahtui samaan aikaan sekä tulotason romahdus kuin myös kulujen kasvaminen. 

Jos omaisuudesta ja veloista on päästy yhteisymmärrykseen, tulee sopia lasten huoltajuudesta ja mahdollisista elatusmaksuista. Omalla kohdalla päädyimme ensiksi sellaiseen ratkaisuun, että lapset saivat jäädä asumaan kotiinsa ja vanhemmat vaihtoivat viikoittain omaa kämppäänsä. Itse asuin siis joka toinen viikko vanhempieni luona ja joka toinen viikko vanhassa talossa lasteni kanssa. Matka työni tosin teki sen, että en vanhempieni talossa muutamaa yötä enempää nukkunut. Tämä järjestely on harvinainen ja meilläkin väliaikaiseksi tarkoitettu. Pian järjestely muuttui sellaiseksi normaaliksi viikko/viikko järjestelmäksi, eli lapset vaihtoivat asuntoa viikon välein. Monilla pareilla tämä on toiminut, mutta pidän sitä silti lapsien kannalta äärettömän raskaana.  Meillä ei asunnoilla ollut eroa kuin muutama kilometri. Mietin usein, miten isät tai äidit jotka joutuvat töidensä takia muuttamaan kaus hoitavat tämän ongelman. Lapset ja perheet sopeutuvat kyllä, mutta varmasti valtava syyllisyyden tunne kalvaa suurinta osaa vanhemmista.

Huoltajuus järjestelyjä on varmasti niin monta kuin on eronneita perheitäkin, mutta otan nyt tarkempaan käsittelyyn viikko/viikko järjestelmän. Vaihtoehtoinahan on joko yksinhuoltajuus tai yhteishuoltajuus. Se miten yksinhuoltajuus toteutuu, on oman osaamiseni ulkopuolella. Yhteishuoltajuudessa kuitenkin määritetään se, että toinen vanhempi on lähihuoltaja ja toinen etävanhempi, vaikka lapset olisivatkin kummallakin yhtä paljon. Sopimuksessa yleensä määritellään myös päivien määrä kuinka paljon lapset ovat etävanhemmalla. Tällä hetkellä Suomen laki ei anna mahdollisuutta, että lapsella olisi virallisesti kaksi kotia. Lähivanhempi on se jonka luona lapset virallisesti asuvat ja mm lapsilisät menevät tälle vanhemmalle. Lähivanhempi on oikeutettu myös lapsilisän yksinhuoltajalisään sekä muihin lapsiin liittyviin sosiaalitukiin. Etävanhempi on ns. yhteishuoltaja, mutta käytännössä lain silmissä yksin asuva sinkku, jolla on kuitenkin elatusvelvollisuus lapsiin. Esimerkiksi etävanhemman on turha haaveilla asumistuesta kämppään, jonne lapsetkin mahtuisivat. (asumisen hinta ja asumistuet ovat sitten ihan oman bloginsa väärtti)

Huoltajuuden lisäksi määritellään mahdolliset elatusavut. Elatusapukin voidaan joko yhteisesti sopia ja sen jälkeen lastenvalvoja sen sopimuksen vahvistaa. Jos yhteisesti ei sopuun päästä, voidaan tämäkin asia viedä käräjäoikeuden päätettäväksi. Elatusavussa huomioidaan lasten elatuksen tarve ja vanhempien elatuskyky sekä päivien määrä jonka lapset viettävät etävanhemman luona. Itse olen viimepäivinä tutkaillut ahkerasti seuraavaa laskuria http://www.sosiaalikollega.fi/virtu.fi/laskurit/elatusapulaskuri. Laskurista saa paljon mielenkiintoista tietoa ja käsittääkseni monet sopimukset ja oikeuden päätökset perustuvat vastaavaan laskuriin. Perusperiaatehan pitäisi olla, että jos yhdessä huolletaan kumpikin osallistuu lasten elatukseen samalla summalla. Näin se ei kuitenkaan mene. Muutama huomionarvoisa kohta laskurissa ansaitsee tarkempaa tarkastelua.

Ns. luonapitovähennys on varsin mielenkiintoinen. 13-17 vuotiaan lapsen peruselatustarpeeksi on laskettu 476 euroa. Jos lapsi viettää etävanhemmalla 13-15 yötä kuukaudessa (tyypillinen viikko/viikko) on luonapitovähennys 65,5€ joka käytännössä tarkoittaa sitä että etävanhemmalla on käytössä laskennallisesti 4 euroa 70 senttiä lasta kohti kun he ovat hänellä. Tämähän edellyttää sitä että lähivanhempi tekee kaikki hankinnat ja etävanhempi vastaa lähinnä välttämättömistä eli ruuasta hänen päivinään. Kuinka selität sen kuitenkin lapselle, että annan kyllä rahaa joka kuukausi entiselle puolisolle teidän hankintojanne ja muita asioita varten ja siksi en voi esimerkiksi sitä mopokorttia nyt kustantaa.  Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että vain lähivanhemman asumiskuluista lasketaan osa kuuluvan lapsille jotka siis nostavat lasten elatuksen tarvetta. Etävanhempi kuitenkin joutuu käytännössä hankkimaan myös asunnon jonne lapsetkin mahtuvat elämään ja hankkimaan sinne sängyt ja koulupöydät ja monta muuta tarpeellista asiaa.  

Elatustarpeen eli lasten kulujen lisäksi ratkaiseva tekijä on vanhempien elatuskyky, joka määrittää elatusavun määrää. Jos kumpikin vanhempi on pienituloinen (käytännössä keskituloinen) voi lähivanhempi saada Kelalta elatustukea noin 150€/kk/lapsi. Jos tuloissa on eroa ja toinen sattuu olemaan hyvätuloinen, kaatuu koko elatus hänen kontolleen. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska kyllähän omista lapsistaan pitää huolehtia. Se mitä se käytännössä kuitenkin tekee on se, että se tavallaan nostaa tuloista maksettavaa veroa entisestään (progressio kasvaa) tässä kohtaa osa veroista maksetaan vain ex-puolison tilille. Tämäkään ei kovasti kannusta työntekoon ja ahkeruuteen. Yksi iso epäkohta elatusavuissa on myös se, että etävanhempi ei pysty millään huolehtimaan siitä, että elatusapu oikeasti menee lapsille eikä esimerkiksi ex-puolison omaan elämään.

Vielä surullinen kysymys kaikille yksinhuoltaja etävanhemmille. Miten te pärjäätte niin henkisesti kuin taloudellisesti? Suomalainen keskituloinen saa noin 1800€/kk käteensä ja silloin ollaan jo aika hyvillä bruttopalkoilla. Jos on lapsia se asuminen vie sen 1000 euroa helposti. Etävanhempana et ole oikeutettu minkäänlaisiin tukiin koska laki katsoo sinun asuvan yksin. Noilla tuloilla ei tosin tarvitse todennäköisesti juurikaan elatusapuja maksella. 800€/kk ei ole paljon, jos sillä rahalla pitäisi vielä vuoroviikoin elättää kaksi teini-ikäistä.  Vinkkinä tähän loppuu, älkää erotko, mutta jos eroatte, hoitakaa se hyvin ja nopeasti, menkää mahdollisimman nopeasti uusiin naimisiin, muuttakaan Suomesta pois ja olkaa ahkeria. Ja muistakaa kosketella toisianne.